lauantai 29. syyskuuta 2012

Hockey Hall of Fame

Toronton päiväreissulla täytyi tietty käydä myös Hockey Hall of Famessa. Musta ei ehkä ekana uskoisi, mutta seuraan NHL:ä ja jääkiekon MM-kisat on pakko katsoa joka vuosi. Niinpä olinkin ihan innoissani tuonne pääsystä. Paikka ei toivottavasti esittelyjä kaipaa, joten saatte tyytyä muutamaan kuvaan.


perjantai 28. syyskuuta 2012

Georgian Bay & Inglis Falls

Kaikkea jännää sitä löytääkin, kun käy läpi koneen kuvia.... Elokuun alussa kävin Sharonin ja Paulan kanssa turistina näyttelyssä, joka pidettiin Owen Sound'ssa. Samalla reissulla ihmettelyn aiheeksi pääsi Georgian Bay sekä Inglis Falls. 

Georgian Bay on suuri lahti Lake Huron:ssa (Huronjärvi in Finnish?), joka on kuulemma tilavuudeltaan maailman seitsemänneksi suurin järvi. Jotain kertoo järven koostakin se, että tämä kyseinen lahti on n. 220 km pitkä ja 100 km leveä.


Lisäksi sitten käytiin Inglis Falls'n luonnonsuojelualueella, jossa piipahdettiin kiireen vuoksi vain nopeasti katsomassa samannimistä vesiputousta. Todella kuivan kesän vuoksi putouksessa ei virrannut vettä normaaliin tapaan, mutta kaunishan se oli silti. Putouksella taisi olla korkeutta 18 m.



Tänään olen...

... kantanut 15 häkkiä ulos kennelistä sekä takaisin sisään. That's sooooooo much fun! Ja mähän oon saanut tehdä ton nyt joka päivä, jippii.

... syönyt omena-kaurapaistosta yhdistettynä lounaana, päivällisenä sekä iltapalana. Mukavaa, kun on yksin, niin voi syödä mitä haluaa, millon haluaa.

... pessyt 5 mäyräkoiraa sekä yhden sheltin. Operaatioon kuului myös kaikkien niiden kynsien leikkuu, hampaiden sekä korvien putsaus ja tietty föönaus.

... skypetellyt äidin kanssa.

... ihmetellyt, kuinka vähän mulla on päiviä jäljellä täällä (4 kokonaista!).

... suunnitellut pakkailun aloittamista, mutta pitääkin ostaa se toinen laukku ensin. Pakko hoitaa se huomenna tai viimeistään lauantaina.

... tehnyt muistilistaa siitä, mitä mun pitää muistaa ostaa.

... sekä listannut myös asioita, jotka pitää Suomessa muistaa hoitaa.

... haaveillut ruisleivästä, salmiakista, omasta kodistani, karpalolonkerosta sekä lasillisesta punaviiniä (tai ehkä kahdesta).

... hermostunut, koska en löydä telkkarin kaukosäädintä. Ihan varmasti sekin on jossain ihan loogisessa paikassa ja löydän sen sitten huomenna.

... kirjoitellut muutaman blogipostauksen.

... todennut, ettei mantelimaito maistu hyvältä teessä. Eikä kyllä varmaan oikeasti missään muussakaan.

... tuijotellut hyvännäköisiä työmiehiä.

...  lukenut BB-uutisia sekä katsonut ennakkoon huomisen salkkari jakson.

... stressannut koiran lennon järkkäämistä.

... nettishoppaillut (mulla on kiva pino mm. uusia vaatteita odottamassa mua Suomessa).

... todennut, kuinka turhia monet mun postaukset on. Nyt CTV:n uutisten pariin (ei oo sitä kaukosäädintä, joten nyt sit katsotaan uutiset).

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Microwave Cooking

En muista oonko täällä aikaisemmin avautunut aiheesta nimeltä poikien mikronkäyttö. Nähän siis ilmeisesti rakastaa tuota mikroaaltouuniksikin kutsuttua kapistusta, ja se onkin päivittäisessä käytössä. Useimmat mun tuntemat ihmiset (tai ainakin suomalaiset) käyttää mikroa kahteen tarkoitukseen a. ruuan lämmittämiseen sekä b. ruuan sulattamiseen. Näiden toimintojen lisäksi pojat on erityisen viehättyneitä ruuan kypsentämiseen mikrossa! Mikrossa on kokattu mm. perunoita, kananmunia, kanaa!, tietenkin vihanneksia, omenia... mitäpä siellä ei voisi valmistaa.

Olenkohan puolen vuoden aikana syönyt kaksi kertaa kattilassa keitettyjä perunoita? Toisella kerralla mä tungin ne sinne kattilaan, ja toisella kerralla Markilla oli varmaankin joku tilapäinen mielenhäiriö, kun se päätti mikron sijaan valmistaa ne kattilassa. Muutenhan siis perunat laitetaan lautaselle, tökätään niihin muutama reikä, laitetaan mikroon, ja kappas kohta meillä onkin sit kypsiä perunoita (mausta en sitten sanokaan mitään).

Tapaus kana sattui grillailun yhteydessä, kun kana oli loistavasta kypsennys yrityksestä huolimatta jäänyt raa'aksi. Olisi ollut liian loogista laittaa ne kanat takaisin sinne grilliin, joten ne sitten laitettiin sen sijasta mikroon ja kypsennettiin siellä loppuun. Tarviiko edes sanoa, että mä kaikessa hiljaisuudessa jätin kanani syömättä.

Jos joku nyt innostui tästä mikrossa kokkailusta, niin nyt vuorossa olisi ohje "keitetyille" kananmunille.

 Eli täällä myydään tähän tarkoitukseen varta vasten tehtyjä kuppeja. Parhaan tuloksen saa, kun siroittelee hieman suolaa kupin pohjalle, jonka jälkeen kananmuna rikotaan kuppiin ja kupin kansi laitetaan kiinni.


Sitten kuppi laitetaan mikroon noin minuutiksi. Aikahan tietenkin riippuu siitä haluaako munansa kovaksi keitettynä vai hieman löysempänä mallina.


Lopuksi kuppi otetaan mikrosta ja muna kaavitaan kupista ulos. Tadaa, nyt muna on valmis nautittavaksi.


Pelottavinta tässä on se, että ruuanvalmistus mikrossa on mulle jo ihan normaalia. Lupaan kuitenkin Suomessa valmistaa ne perunani ihan kattilassa, sekä kanan kypsennys ei varmasti tule tapahtumaan mikrossa. Ja en aio raahata itselleni Suomeen noita "munakuppeja". Nyt käsipystyyn, jos Suomestakin löytyy ihmisiä, jotka valmistavat esim. "keitetyt" kananmunat sekä perunat mikrossa.

p.s. En enää yhtään ihmettele, miten jollain on tullut joskus mieleen esim. kuivata märkä kissa mikrossa.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Autumn

Täällä on viimeiset pari viikkoa alkanut tuntua jo syksyltä: ensimmäiset lehdet on pudonnut jo puista ja lämpötila tippunut huimasti (päivisin n. 15 astetta ja aamuisin n. 5!). Vaikkakin valitan jatkuvasti, kuinka inhoan kylmää, niin jotenkin silti syksy on aivan ihanaa aikaa - kunhan ei vaan saada koko ajan. Syksyisin on vaan niin kaunista!


Kun ilmat viilenee voi huoletta pukeutua lämpimiin villapaitoihin ja kiepauttaa pehmoisen huivin kaulaan. Muutenkin pidän eniten juuri syksyn pukeutumisesta, kun saa kunnolla kerrospukeutua ja voi yhdistellä vaatteita ja asusteita runsaammin. Täällä oli ainakin niin kuuma kesä, että yritti miettiä mahdollisimman viileitä ja helppoja asuja. Mun vaatevalikoima rajoittuu täällä siihen reiluun matkalaukulliseen, joten odotan innolla, että pääsen penkomaan mun omaa rakasta vaatehuonetta!


Aamuisin herääminen on vaan kovin paljon vaikeampaa, kun lämpimän peiton alle jääminen houkuttaisi enemmän kuin kylmään ja pimeään ulkoilmaan astuminen.  Koiran omistajana sinne ulos on vaan pakko raahautua, oli ilma sitten mikä hyvänsä.


Onneksi hyvänä vastapainona noille aamuheräämisille toimii sitten iltaisin sohvalle käpärtyminen koirat kainalossa. Ihan parasta nauttia vaikka lasillinen viiniä, sytyttää kynttilät, katsoa jotain ihanaa leffaa tai lukea hyvää kirja - aivan yksin (erakoitunut Ninni täällä hei). Huomaa kyllä näistä mun kirjoituksista, että kaipaan sitä omaa rauhaa. Mutta pian mä oon KOTONA.

Kuvat on tältä aamulta pihasta räpsittyjä.

Lauantain höpöttelyä

Jaksan varmaan kyllästymiseen asti hokea tätä, mutta aika vaan menee niin älyttömän nopeasti. Tännekin oon viimeksi näköjään jotain postannut lähemmäs 2 viikkos sitten, hupsista. Nyt on kumminkin masu täynnä sushia, ja maatessani maha kohti kattoa sängyllä on hyvin aikaa kirjoitella hieman kuulumisia. Kokonaisia päiviä Kanadassa on jäljellä vaatimattomat yhdeksän, ja paniikki on jo iskenyt. Aiheutin itselleni jo suuremman luokan pakkauspaniikin ahtamalla jotain tavaroita matkalaukkuun, ja kappas ei mitään toivoa, että kaikki mahtuisi sinne. Onneksi fiksuna tyttönä ratkaisin tilanteen, ja bookkasin toisenkin laukun mun lennolle - varsin näppärää. Nyt pitäisi enää ostaa se toinen laukku...

Oon tässä viime aikoina miettinyt, kuinka heikosti oon pitänyt yhteyttä suurimpaan osaan mun kavereista Suomessa (anteeksi siis kaikille). Monen kaverin viimeisen kuuden kuukauden kuulumiset on ihan hämärän peitossa, ja hieman jännittääkin nähdä taas kaikkia, kun oon ollut säälittävän huono ystävä. No, kuten eräs ihana ihminen mua rohkaisi, niin enköhän mä pian saa niistä kavereiden kuulumisista kiinni. Ja hei kaikki rakkaat murmelini, jos linnottaudun kotiini eikä musta kuulu mitään, niin mulle saa kyllä soittaa.

Suomessa mua sit odottaa lisää paniikkia ja stressattavaa, kun täytyisi saada mahdollisimman pian töitä, jotta saisi postiluukusta kolahtavat laskut maksettua, ostettua ruokaa sun muuta typerää. Täällä kun laskut on korkeintaan tullut s-postiin, ja jääkaappi on saanut täytettä ilman mun rahallista panostusta. Täällä asuminen on ollut melkein, kun olisi muuttanut takaisin äidin hellään huomaan, kun ruokakin on annosteltu valmiiksi lautaselle. Silti ikävä on melko kova mun pikkuiseen asuntoon sekä yksin asumiseen.

Toisaalta mitä vähemmän on päiviä jäljellä, sitä haikeampi on fiilis. Tänäänkin sushilla käydessä mietin, että tää on mahdollisesti vika kerta kyseisessä paikassa. Samoin aikaisemmin tällä viikolla Guyn kanssa yhteen paikkaan ajellessa tajusin, että viimeinen kerta kun ajetaan yhdessä sitä tietä. Ihan siis tyhmiä juttuja, mutta hyvä etten oo kyyneleet silmissä näitä asioita miettiessäni. Tiedossa on siis satavarmasti järjetön itkukohtaus lentokentällä, how charming.

Jospa yrittäisin näinä viimeisinä päivinä päivitellä blogiakin ahkerammin, ettei sitten Suomessa ollessa tää täyty julkaisemattomista kuvista täältä (that's exactly what's going to happen). Pidemmittä puheitta, mun on pakko mennä nyt nukkumaan. Huomiseen!



keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Back to Black

Sunnuntain riepuja:


Jakku H&M // Toppi Gina Tricot // Housut Zara // Laukku Aldo // Kengät Valencia // Korut Glitter & äidin korulaatikosta ryövätty

tiistai 11. syyskuuta 2012

Pullero pallero

Eilen iski ahdistus, kun yritin sulloutua muutamiin housuihin. Menihän ne jalkaan juuri ja juuri, mutta olo niissä oli epämukava ja mulla oli sellainen olo, että pursuan niistä housuista. Seisoskelin sitten pelkät alusvaatteet päälläni peilin edessä ja tuijotin itseäni - enkä ollut tyytyväinen siihen mitä sieltä peilistä näkyi. En viihdy näiden täällä kertyneiden kilojen vuoksi ollenkaan kropassani. Ihan sama mitä laitan päälleni, niin olo ei ole hyvä. Tunnen itseni lihavaksi.


Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia painoni kanssa, eikä mun ole juurikaan tarvinnut miettiä mitä suuhuni laitan. Tietty silloin tällöin on tullut joku lisäkilo, mutta niiden karistaminen on ollut tosi helppoa. En ole kuitenkaan ikinä ollut näin lihava kuin olen nyt. Ja kyllä käytän sanaa lihava, sillä omissa silmissäni olen sitä. En ole juurikaan koskaan välittänyt mitä muut sanovat vartalostani, kunhan olen itse tyytyväinen. Olen useimmiten varmaan turhankin kriittinen omaa vartaloani kohtaan, mutta tällä kertaa mulla on mielestäni oikeasti jopa aihetta kritisointiin. Ja jos ei ole tyytyväinen omaan itseensä on myös vaikeaa olla täysin onnellinen. Jotain positiivista tässä lihoamisessa on se, että vaatteiden shoppailu ei pahemmin huvita (voikin sitten tuhlata ne rahat vaikka laukkuihin) ;) Ja onneksi senttejä on tullut joka kohtaan melko tasaisesti, eikä vain yhteen kohtaan. :D Pakko kai hakea tästä tilanteesta jotain positiivistakin, ettei tule liian ankea ja synkkä tektsti.

Olen aina ihmetellyt miten täällä Amerikan mantereella vaihdossa olleet lähes poikkeuksetta lihoavat ja itse uhosin ettei samaa käy mulle. No, joopa joo. Lokakuussa onkin tiedossa paljon treeniä sekä ruokavalion vaihtaminen terveellisempään suuntaan. En välitä mitä vaaka näyttää, vaan olenkin asettanut tavoitemitat tavoitepainon sijaan. Nyt innolla odotan, että pääsen tallaamaan Turun katuja, pomppimaan PlayStation Move Fitnessin parissa, rehkimään salilla ja laittamaan herkut syrjään. Ennen ryhtiliikettä Suomessa annan kuitenkin itselleni viikon aikaa syödä mitä haluan, niitä ruokia joita olen kaivannut poissa ollessa (miss you salmiakki ja kunnollinen suklaa). Liikunta kuitenkin alkaa heti samaisena päivänä, kun astun Suomen maankamaralle. Tavoitteena on hoikempi, kiinteämpi ja sitä myöten onnellisempi Ninni.


Tuntuu jotenkin todella helpottavalta purkaa tänne tunteitani tästä. Äiti parka kun on saanut kuunnella useampaan otteeseen mun ahdistusta näistä extra kiloista, kun en ole kellekään muulle halunnut tunnustaa asiaa. Nyttenpä se on sitten sanottu: olen lihonut.


perjantai 7. syyskuuta 2012

Missing home?

Tosiaan jäljellä olisi tasan 25 kokonaista päivää ennen Suomeen lähtöä, ja tunteet heittelee laidasta laitaan. Toisaalta oon aivan innoissani, että pian mun seikkailu täällä loppuu, mutta toisaalta tuntuu hirveän haikealta lähteä täältä. Mun mielialatkin vaihtelee jatkuvasti, sillä välillä murjotan huoneessani ja suurinpiirtein lasken tunteja lennon lähtöön, ja sitten taas seuraavassa hetkessä nautin täysillä elämästäni täällä. Mitä vähemmän päiviä on jäljellä, sitä sekavammat mun fiilikset on.

En oo koko aikana potenut varsinaisesti koti-ikävää. Oon saattanut haikailla, että voi "vitsi, kun olisi kiva ollut olla tuolla tai tuolla", ja kaivannut asumista yksin ja jotain Suomesta löytyviä juttuja (parempi netti!). Mutta olisin toisaalta aivan tyytyväinen, jos asuisin vaikkapa täällä yksin, ei sen mun kodin täytyisi välttämättä olla Suomessa. Tietenkin on aivan ihanaa nähdä perhe, kaverit, koirat ja tallata tuttuja Turun katuja, mutta en mä voi rehellisesti sanoa, että mulla olisi niitä ihan hirmuinen ikävä. Kaipa mä oon sen verran aikuistunut, matkustellut tms., että tiedän niiden odottavan mua siellä olin mä kuinka kauan tahansa poissa, ja jos ne kaikki ystävät ei mua siellä odota, niin eipä ne oo mun ystävyyden arvoisia. Poissaolo onkin paras tapa huomata ketkä on niitä oikeitä ystäviä.

Tuntuu varmaan aluksi kyllä tosi hiljaiselta asua vaan parin koiran kera aivan yksin, kun on tottunut tähän sirkukseen. Vaikka (suurimman) osan ajasta toivon, että asuisin täälläkin yksin, niin on noi Guy ja Mark mulle äärettömän rakkaita ja hirveä ikävä niitä tuleekin. En näe niitä joka kuukausi, enkä edes joka vuosi, mutta tiedän, että me nähdään vielä joskus. Onneksi on s-posti, skype ja facebook, niin yhteydenpito on hurjan helppoa. Ja hei, Mark on luvannut tulla mun TOISEN lapsen ristiäisiin - kuulemma ekat se jättää välistä. :D Vaikka oon täällä välillä kiukutellut ja joskus ei oo huvittanut tehdä töitä, niin tuskin oon kumminkaan niiden mielestä ihan järkky ollut, kun ne suunnitteli miten saisi mut pidettyä täällä. Mulla on kyllä täydellinen ajoitus täältä lähtöön, sillä töitä on tulossa tänne ainakin tuplasta enemmän myöhemmin syksyllä.... voi seuraavaa tyttö raukkaa.

Mulle on edelleen täysi arvoitus, mitä mä siellä Suomessa alan puuhata, mutta eiköhän sekin sitten aikanaan selviä. En jaksa stressata sitä nyt, kun tiedän sen kuuluisan stressin iskevän kumminkin Suomessa. ;) Näyttelyistä päätin pitää Suomessa taukoa, tai ainakin vähentää niitä reippaasti. Muutama ulkomaille suuntautuva reissukin oli suunniteltuna valmiiksi, mutta nekin jää välistä. Tän kaiken pyörityksen jälkeen mulle riittää, että saan vaan nauttia niiden koirieni kanssa vietetystä ajasta kotona, ehtii niihin näyttelyihin myöhemminkin. Muutamaan näyttelyyn ollaan kumminkin menossa, sekä itse olen lupautunut tuomaroimaan junnuja. Tärkeintä mulle onkin niiden kavereiden näkeminen siellä näyttelyissä, eikä se menestyminen kehänauhan sisäpuolella. Tällä hetkellä se kilpailuinnostus ja voitontahto on aivan nollassa. Kokonaan mun koirainnostusta ei olla täällä onnistuttu tappamaan, sillä pentusuunnitelmia oon pyöritellyt päässäni. ;)

Tällaisia höpinöitä tällä kertaa täältä sairasvuoteelta. En ymmärrä miten näillä helteillä onnistuu saamaan flunssan - oon vaan aikas taitava. Jospa välttyisin nyt siltä perinteiseltä syysflunssalta Suomessa, mutta taitaa olla turha toivo...

tiistai 4. syyskuuta 2012

Top of the world

Tiinan viimeisenä päivänä Kanadassa otettiin heti aamulla suunnaksi Toronto. Jännitystä elämään toi junamatka Torontoon, tai oikeastaan se lippujen osto. Oltiin tietenkin ihan viime tipassa asemalla, ja eihän se lippuautomaatti tietenkään voinut hyväksyä meidän yrittämää maksukorttia. Ei kun kauhealla kiireellä asemarakennukseen sisälle ostamaan ne hemmetin liput. Ehdittiin onneksi junaan, sillä noita junia menee juurikin aamuisin ja takaisin niitä tulee iltapäivisin (ihmisten työaikojen mukaan), muuten matka taittuu bussilla (ei kiitos). Junamatka kestää Miltonista Toronton Union Stationille about tunnin.

Torontossa käytiin pikaisesti aamupalalla, jonka jälkeen kunnon turisteina mentiin CN Toweriin. Huomattiin aamun olevan paras ajankohta sinne menemiseen, jos ei jaksa ihan järkyttävää väenpaljoutta, sillä yhdeksän aikoihin aamulla (aukeaa silloin) ei jonoa lipunmyyntiin ja hisseille ollut juuri ollenkaan ja ylhäälläkin oli melko väljää.


Jos joku ei tiedä niin CN Tower on se Suomen Näsineulaa muistuttava torni. Mitä nyt se meidän pikkuinen Näsineulamme on 168 metriä korkea ja CN Tower puolestaan 553,33 m, mutta hei on siinä ulkonäössä jotain samaa? Torni olikin syyskuuhun 2007 asti maailman korkein tornirakennelma.


Me ostettiin Observation liput ($23,99 + verot), joilla päästiin 346 m korkeudessa olevaan Look Out kerrokseen ja päästiin vilkuilemaan neljä metriä alempana olevalta lasilattialta (Glass Floor). Hissimatka tuonne kestää vaivaiset 58 sekunttia. Maisemat tuolta oli ihan huikeat, että oli kyllä joka dollarin arvoista! Täytin melko tehokkaasti kameran muistikorttia, mutta jännästi ne melko monet kuvat näytti ihan samoilta....

Näkymää lasilattialta 342 m alaspäin

Outdoor SkyTerrace 342 m korkeudessa

CN Towerissa olisi ollut myös mahdollisuus EdgeWalkiin, mutta se jäi tällä kertaa kokeilematta. Olisihan se CN Towerin seinien ulkopuolella 356 metrissä kävely valjaat päällä ollut ihan mieletön kokemus! Maybe some other time.... ;)

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Niagara Falls

Tiinan ollessa vielä Kanadassa käytiin piipahtamassa Niagaran putouksilla. Molemmat meistä oli käynyt siellä aikaisemminkin, joten käytettiin alueella haahuiluun vain pari tuntia. Onhan ne pirun hienot, mutta ei enää herättynyt niin suurta wau-efektiä kuin ekalla kerralla. Se kosteus siellä on kyllä aivan käsittämätöntä ja hiukset lässähti suurin piirtein heti autosta ulos astuttua. Anyway, napsittiin Tiinan kanssa muutama kuva, jotta varmasti vaikutettiin kunnon turisteilla niiden kaikkien japanilaisten kamerahirmujen joukossa.


Se on muuten kauhean hienoa, että mulla näyttää aina olevan toi sama paita päällä niinä päivinä kun tänne päätyy jotain kuvia....Ihan kuin mulla ei olisi muita vaatteita. Ja huomasinpas juuri, että Toronto kuvissakin on toi sama paita (kehtaanko edes julkaista niitä). Pitää oikeesti alkaa kiinnittää huomiota, että kun on tarkotus ottaa kamera mukaan niin toi paita jää kaapin pohjalle!