sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Lauantain höpöttelyä

Jaksan varmaan kyllästymiseen asti hokea tätä, mutta aika vaan menee niin älyttömän nopeasti. Tännekin oon viimeksi näköjään jotain postannut lähemmäs 2 viikkos sitten, hupsista. Nyt on kumminkin masu täynnä sushia, ja maatessani maha kohti kattoa sängyllä on hyvin aikaa kirjoitella hieman kuulumisia. Kokonaisia päiviä Kanadassa on jäljellä vaatimattomat yhdeksän, ja paniikki on jo iskenyt. Aiheutin itselleni jo suuremman luokan pakkauspaniikin ahtamalla jotain tavaroita matkalaukkuun, ja kappas ei mitään toivoa, että kaikki mahtuisi sinne. Onneksi fiksuna tyttönä ratkaisin tilanteen, ja bookkasin toisenkin laukun mun lennolle - varsin näppärää. Nyt pitäisi enää ostaa se toinen laukku...

Oon tässä viime aikoina miettinyt, kuinka heikosti oon pitänyt yhteyttä suurimpaan osaan mun kavereista Suomessa (anteeksi siis kaikille). Monen kaverin viimeisen kuuden kuukauden kuulumiset on ihan hämärän peitossa, ja hieman jännittääkin nähdä taas kaikkia, kun oon ollut säälittävän huono ystävä. No, kuten eräs ihana ihminen mua rohkaisi, niin enköhän mä pian saa niistä kavereiden kuulumisista kiinni. Ja hei kaikki rakkaat murmelini, jos linnottaudun kotiini eikä musta kuulu mitään, niin mulle saa kyllä soittaa.

Suomessa mua sit odottaa lisää paniikkia ja stressattavaa, kun täytyisi saada mahdollisimman pian töitä, jotta saisi postiluukusta kolahtavat laskut maksettua, ostettua ruokaa sun muuta typerää. Täällä kun laskut on korkeintaan tullut s-postiin, ja jääkaappi on saanut täytettä ilman mun rahallista panostusta. Täällä asuminen on ollut melkein, kun olisi muuttanut takaisin äidin hellään huomaan, kun ruokakin on annosteltu valmiiksi lautaselle. Silti ikävä on melko kova mun pikkuiseen asuntoon sekä yksin asumiseen.

Toisaalta mitä vähemmän on päiviä jäljellä, sitä haikeampi on fiilis. Tänäänkin sushilla käydessä mietin, että tää on mahdollisesti vika kerta kyseisessä paikassa. Samoin aikaisemmin tällä viikolla Guyn kanssa yhteen paikkaan ajellessa tajusin, että viimeinen kerta kun ajetaan yhdessä sitä tietä. Ihan siis tyhmiä juttuja, mutta hyvä etten oo kyyneleet silmissä näitä asioita miettiessäni. Tiedossa on siis satavarmasti järjetön itkukohtaus lentokentällä, how charming.

Jospa yrittäisin näinä viimeisinä päivinä päivitellä blogiakin ahkerammin, ettei sitten Suomessa ollessa tää täyty julkaisemattomista kuvista täältä (that's exactly what's going to happen). Pidemmittä puheitta, mun on pakko mennä nyt nukkumaan. Huomiseen!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti