Lauantain höpöttelyä

Jaksan varmaan kyllästymiseen asti hokea tätä, mutta aika vaan menee niin älyttömän nopeasti. Tännekin oon viimeksi näköjään jotain postannut lähemmäs 2 viikkos sitten, hupsista. Nyt on kumminkin masu täynnä sushia, ja maatessani maha kohti kattoa sängyllä on hyvin aikaa kirjoitella hieman kuulumisia. Kokonaisia päiviä Kanadassa on jäljellä vaatimattomat yhdeksän, ja paniikki on jo iskenyt. Aiheutin itselleni jo suuremman luokan pakkauspaniikin ahtamalla jotain tavaroita matkalaukkuun, ja kappas ei mitään toivoa, että kaikki mahtuisi sinne. Onneksi fiksuna tyttönä ratkaisin tilanteen, ja bookkasin toisenkin laukun mun lennolle - varsin näppärää. Nyt pitäisi enää ostaa se toinen laukku...

Oon tässä viime aikoina miettinyt, kuinka heikosti oon pitänyt yhteyttä suurimpaan osaan mun kavereista Suomessa (anteeksi siis kaikille). Monen kaverin viimeisen kuuden kuukauden kuulumiset on ihan hämärän peitossa, ja hieman jännittääkin nähdä taas kaikkia, kun oon ollut säälittävän huono ystävä. No, kuten eräs ihana ihminen mua rohkaisi, niin enköhän mä pian saa niistä kavereiden kuulumisista kiinni. Ja hei kaikki rakkaat murmelini, jos linnottaudun kotiini eikä musta kuulu mitään, niin mulle saa kyllä soittaa.

Suomessa mua sit odottaa lisää paniikkia ja stressattavaa, kun täytyisi saada mahdollisimman pian töitä, jotta saisi postiluukusta kolahtavat laskut maksettua, ostettua ruokaa sun muuta typerää. Täällä kun laskut on korkeintaan tullut s-postiin, ja jääkaappi on saanut täytettä ilman mun rahallista panostusta. Täällä asuminen on ollut melkein, kun olisi muuttanut takaisin äidin hellään huomaan, kun ruokakin on annosteltu valmiiksi lautaselle. Silti ikävä on melko kova mun pikkuiseen asuntoon sekä yksin asumiseen.

Toisaalta mitä vähemmän on päiviä jäljellä, sitä haikeampi on fiilis. Tänäänkin sushilla käydessä mietin, että tää on mahdollisesti vika kerta kyseisessä paikassa. Samoin aikaisemmin tällä viikolla Guyn kanssa yhteen paikkaan ajellessa tajusin, että viimeinen kerta kun ajetaan yhdessä sitä tietä. Ihan siis tyhmiä juttuja, mutta hyvä etten oo kyyneleet silmissä näitä asioita miettiessäni. Tiedossa on siis satavarmasti järjetön itkukohtaus lentokentällä, how charming.

Jospa yrittäisin näinä viimeisinä päivinä päivitellä blogiakin ahkerammin, ettei sitten Suomessa ollessa tää täyty julkaisemattomista kuvista täältä (that's exactly what's going to happen). Pidemmittä puheitta, mun on pakko mennä nyt nukkumaan. Huomiseen!

Back to Black

Sunnuntain riepuja:

Jakku H&M // Toppi Gina Tricot // Housut Zara // Laukku Aldo // Kengät Valencia // Korut Glitter & äidin korulaatikosta ryövätty

Pullero pallero

Eilen iski ahdistus, kun yritin sulloutua muutamiin housuihin. Menihän ne jalkaan juuri ja juuri, mutta olo niissä oli epämukava ja mulla oli sellainen olo, että pursuan niistä housuista. Seisoskelin sitten pelkät alusvaatteet päälläni peilin edessä ja tuijotin itseäni - enkä ollut tyytyväinen siihen mitä sieltä peilistä näkyi. En viihdy näiden täällä kertyneiden kilojen vuoksi ollenkaan kropassani. Ihan sama mitä laitan päälleni, niin olo ei ole hyvä. Tunnen itseni lihavaksi.

Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia painoni kanssa, eikä mun ole juurikaan tarvinnut miettiä mitä suuhuni laitan. Tietty silloin tällöin on tullut joku lisäkilo, mutta niiden karistaminen on ollut tosi helppoa. En ole kuitenkaan ikinä ollut näin lihava kuin olen nyt. Ja kyllä käytän sanaa lihava, sillä omissa silmissäni olen sitä. En ole juurikaan koskaan välittänyt mitä muut sanovat vartalostani, kunhan olen itse tyytyväinen. Olen useimmiten varmaan turhankin kriittinen omaa vartaloani kohtaan, mutta tällä kertaa mulla on mielestäni oikeasti jopa aihetta kritisointiin. Ja jos ei ole tyytyväinen omaan itseensä on myös vaikeaa olla täysin onnellinen. Jotain positiivista tässä lihoamisessa on se, että vaatteiden shoppailu ei pahemmin huvita (voikin sitten tuhlata ne rahat vaikka laukkuihin) ;) Ja onneksi senttejä on tullut joka kohtaan melko tasaisesti, eikä vain yhteen kohtaan. :D Pakko kai hakea tästä tilanteesta jotain positiivistakin, ettei tule liian ankea ja synkkä tektsti.

Olen aina ihmetellyt miten täällä Amerikan mantereella vaihdossa olleet lähes poikkeuksetta lihoavat ja itse uhosin ettei samaa käy mulle. No, joopa joo. Lokakuussa onkin tiedossa paljon treeniä sekä ruokavalion vaihtaminen terveellisempään suuntaan. En välitä mitä vaaka näyttää, vaan olenkin asettanut tavoitemitat tavoitepainon sijaan. Nyt innolla odotan, että pääsen tallaamaan Turun katuja, pomppimaan PlayStation Move Fitnessin parissa, rehkimään salilla ja laittamaan herkut syrjään. Ennen ryhtiliikettä Suomessa annan kuitenkin itselleni viikon aikaa syödä mitä haluan, niitä ruokia joita olen kaivannut poissa ollessa (miss you salmiakki ja kunnollinen suklaa). Liikunta kuitenkin alkaa heti samaisena päivänä, kun astun Suomen maankamaralle. Tavoitteena on hoikempi, kiinteämpi ja sitä myöten onnellisempi Ninni.

Tuntuu jotenkin todella helpottavalta purkaa tänne tunteitani tästä. Äiti parka kun on saanut kuunnella useampaan otteeseen mun ahdistusta näistä extra kiloista, kun en ole kellekään muulle halunnut tunnustaa asiaa. Nyttenpä se on sitten sanottu: olen lihonut.

kuvat: http://weheartit.com/

Missing home?

Tosiaan jäljellä olisi tasan 25 kokonaista päivää ennen Suomeen lähtöä, ja tunteet heittelee laidasta laitaan. Toisaalta oon aivan innoissani, että pian mun seikkailu täällä loppuu, mutta toisaalta tuntuu hirveän haikealta lähteä täältä. Mun mielialatkin vaihtelee jatkuvasti, sillä välillä murjotan huoneessani ja suurinpiirtein lasken tunteja lennon lähtöön, ja sitten taas seuraavassa hetkessä nautin täysillä elämästäni täällä. Mitä vähemmän päiviä on jäljellä, sitä sekavammat mun fiilikset on.

En oo koko aikana potenut varsinaisesti koti-ikävää. Oon saattanut haikailla, että voi "vitsi, kun olisi kiva ollut olla tuolla tai tuolla", ja kaivannut asumista yksin ja jotain Suomesta löytyviä juttuja (parempi netti!). Mutta olisin toisaalta aivan tyytyväinen, jos asuisin vaikkapa täällä yksin, ei sen mun kodin täytyisi välttämättä olla Suomessa. Tietenkin on aivan ihanaa nähdä perhe, kaverit, koirat ja tallata tuttuja Turun katuja, mutta en mä voi rehellisesti sanoa, että mulla olisi niitä ihan hirmuinen ikävä. Kaipa mä oon sen verran aikuistunut, matkustellut tms., että tiedän niiden odottavan mua siellä olin mä kuinka kauan tahansa poissa, ja jos ne kaikki ystävät ei mua siellä odota, niin eipä ne oo mun ystävyyden arvoisia. Poissaolo onkin paras tapa huomata ketkä on niitä oikeitä ystäviä.

Tuntuu varmaan aluksi kyllä tosi hiljaiselta asua vaan parin koiran kera aivan yksin, kun on tottunut tähän sirkukseen. Vaikka (suurimman) osan ajasta toivon, että asuisin täälläkin yksin, niin on noi Guy ja Mark mulle äärettömän rakkaita ja hirveä ikävä niitä tuleekin. En näe niitä joka kuukausi, enkä edes joka vuosi, mutta tiedän, että me nähdään vielä joskus. Onneksi on s-posti, skype ja facebook, niin yhteydenpito on hurjan helppoa. Ja hei, Mark on luvannut tulla mun TOISEN lapsen ristiäisiin - kuulemma ekat se jättää välistä. :D Vaikka oon täällä välillä kiukutellut ja joskus ei oo huvittanut tehdä töitä, niin tuskin oon kumminkaan niiden mielestä ihan järkky ollut, kun ne suunnitteli miten saisi mut pidettyä täällä. Mulla on kyllä täydellinen ajoitus täältä lähtöön, sillä töitä on tulossa tänne ainakin tuplasta enemmän myöhemmin syksyllä.... voi seuraavaa tyttö raukkaa.

Mulle on edelleen täysi arvoitus, mitä mä siellä Suomessa alan puuhata, mutta eiköhän sekin sitten aikanaan selviä. En jaksa stressata sitä nyt, kun tiedän sen kuuluisan stressin iskevän kumminkin Suomessa. ;) Näyttelyistä päätin pitää Suomessa taukoa, tai ainakin vähentää niitä reippaasti. Muutama ulkomaille suuntautuva reissukin oli suunniteltuna valmiiksi, mutta nekin jää välistä. Tän kaiken pyörityksen jälkeen mulle riittää, että saan vaan nauttia niiden koirieni kanssa vietetystä ajasta kotona, ehtii niihin näyttelyihin myöhemminkin. Muutamaan näyttelyyn ollaan kumminkin menossa, sekä itse olen lupautunut tuomaroimaan junnuja. Tärkeintä mulle onkin niiden kavereiden näkeminen siellä näyttelyissä, eikä se menestyminen kehänauhan sisäpuolella. Tällä hetkellä se kilpailuinnostus ja voitontahto on aivan nollassa. Kokonaan mun koirainnostusta ei olla täällä onnistuttu tappamaan, sillä pentusuunnitelmia oon pyöritellyt päässäni. ;)

Tällaisia höpinöitä tällä kertaa täältä sairasvuoteelta. En ymmärrä miten näillä helteillä onnistuu saamaan flunssan - oon vaan aikas taitava. Jospa välttyisin nyt siltä perinteiseltä syysflunssalta Suomessa, mutta taitaa olla turha toivo...

Top of the world

Tiinan viimeisenä päivänä Kanadassa otettiin heti aamulla suunnaksi Toronto. Jännitystä elämään toi junamatka Torontoon, tai oikeastaan se lippujen osto. Oltiin tietenkin ihan viime tipassa asemalla, ja eihän se lippuautomaatti tietenkään voinut hyväksyä meidän yrittämää maksukorttia. Ei kun kauhealla kiireellä asemarakennukseen sisälle ostamaan ne hemmetin liput. Ehdittiin onneksi junaan, sillä noita junia menee juurikin aamuisin ja takaisin niitä tulee iltapäivisin (ihmisten työaikojen mukaan), muuten matka taittuu bussilla (ei kiitos). Junamatka kestää Miltonista Toronton Union Stationille about tunnin.

Torontossa käytiin pikaisesti aamupalalla, jonka jälkeen kunnon turisteina mentiin CN Toweriin. Huomattiin aamun olevan paras ajankohta sinne menemiseen, jos ei jaksa ihan järkyttävää väenpaljoutta, sillä yhdeksän aikoihin aamulla (aukeaa silloin) ei jonoa lipunmyyntiin ja hisseille ollut juuri ollenkaan ja ylhäälläkin oli melko väljää.


Jos joku ei tiedä niin CN Tower on se Suomen Näsineulaa muistuttava torni. Mitä nyt se meidän pikkuinen Näsineulamme on 168 metriä korkea ja CN Tower puolestaan 553,33 m, mutta hei on siinä ulkonäössä jotain samaa? Torni olikin syyskuuhun 2007 asti maailman korkein tornirakennelma.


Me ostettiin Observation liput ($23,99 + verot), joilla päästiin 346 m korkeudessa olevaan Look Out kerrokseen ja päästiin vilkuilemaan neljä metriä alempana olevalta lasilattialta (Glass Floor). Hissimatka tuonne kestää vaivaiset 58 sekunttia. Maisemat tuolta oli ihan huikeat, että oli kyllä joka dollarin arvoista! Täytin melko tehokkaasti kameran muistikorttia, mutta jännästi ne melko monet kuvat näytti ihan samoilta....

Näkymää lasilattialta 342 m alaspäin

Outdoor SkyTerrace 342 m korkeudessa

CN Towerissa olisi ollut myös mahdollisuus EdgeWalkiin, mutta se jäi tällä kertaa kokeilematta. Olisihan se CN Towerin seinien ulkopuolella 356 metrissä kävely valjaat päällä ollut ihan mieletön kokemus! Maybe some other time.... ;)

Niagara Falls

Tiinan ollessa vielä Kanadassa käytiin piipahtamassa Niagaran putouksilla. Molemmat meistä oli käynyt siellä aikaisemminkin, joten käytettiin alueella haahuiluun vain pari tuntia. Onhan ne pirun hienot, mutta ei enää herättynyt niin suurta wau-efektiä kuin ekalla kerralla. Se kosteus siellä on kyllä aivan käsittämätöntä ja hiukset lässähti suurin piirtein heti autosta ulos astuttua. Anyway, napsittiin Tiinan kanssa muutama kuva, jotta varmasti vaikutettiin kunnon turisteilla niiden kaikkien japanilaisten kamerahirmujen joukossa.


Se on muuten kauhean hienoa, että mulla näyttää aina olevan toi sama paita päällä niinä päivinä kun tänne päätyy jotain kuvia....Ihan kuin mulla ei olisi muita vaatteita. Ja huomasinpas juuri, että Toronto kuvissakin on toi sama paita (kehtaanko edes julkaista niitä). Pitää oikeesti alkaa kiinnittää huomiota, että kun on tarkotus ottaa kamera mukaan niin toi paita jää kaapin pohjalle!

Syyskuu = syksy?

Hauskaa syyskuun ensimmäistä päivää! Ilmeisesti kuun puolesta nyt kuuluisi olla syksy, mutta kun lämpötila on yli 25 astetta ulkona, niin mä oon ainakin vielä täysin kesätunnelmissa. Niinpä istahdinkin ulos bikineissä (jospa vaikka sen rusketus vielä tarttuisi), kone mukana ja breezeri kourassa. Ajattelin tulla tänne kirjoittamaan teille pikaiset terveiset (ja ehkä hieman herättämään kateutta siellä syksyisessä Suomessa värjötteleville). Huomenna on silleen jännä päivä, että tasan kuukauden päästä pitäisi ottaa lento kohti Suomea, hui! Niin se aika vaan menee, kun on hauskaa. Kumminkin sitä ennen aion ottaa kaiken irti mun elämästä täällä ja tästä upeasta auringonpaisteesta! Naputtelen teille pari muutakin postausta, jotka ajastan huomiselle. Hauskoja illan jatkoja mun Suomen muruille <3